Elokuu

Ylioppilaskesä. Luku-urakka takana, koko maailma avoinna edessä. Mutta Aku (August, huomatkaa nimikikkailu) on vaarassa jäädä koko kesäksi yksin vailla tekemistä näennäisen täydellisessä elämässään. Paras ystävä Freda muuttaa Turkuun ja pääsykokeista panikoiva tyttöystävä Erikakin lähtee interrailille, viimeisinä sanoinaan käsky Akulle viettää loistelias kesä. Naistenmies Fredakaan ei kestä Akun mutruista suuta, jatkuvaa analysointia ja rohkeuden puutetta, vaan toitottaa hetkeen tarttumisen tärkeyttä, jos haluaa elää. Joten siinä vaiheessa kun Aku törmää Juliin, tyttöön, joka ei vatvo asioita turhan pitkään, on alku kesäseikkailulle ympäri Suomen valmis yllätyksineen, iloineen ja draamoineen.

Suomalaisten elokuvien yleinen ongelma tuntuu olevan kliseisyys. Toki poikkeukset aina vahvistavat säännön, eivätkä kliseet aina ole paha juttu. Tarina teinirakkaudesta on sataan kertaan nähty, mutta elokuva on siihen nähden silti yllättävän raikas. Tästä voimme syyttää kaunista ulkoasua - pehmeää valoa ja kirkkautta, murrettuja pastelleja ja kameran tarkkaa fokusta tai sen puuttumista. Musiikki on perinteistä suomalaista kesämusaa kera Scandinavian Music Groupin, Olavi Uusivirran, Phoenix Effectin ja muiden lupaavien poppoiden. Scoresta vastaa Joel Melasniemi, ja jos luulinkin kuulevani Terhi Kokkosen lauluäänen jossain siellä taustalla, täytyy todeta, että ääni todellisuudessa kuului hänen siskolleen Pauliinalle.

Näyttelijät ovat perushyviä, joiden työskentelyssä ei ole valittamista. Eppu Pastinen ja Lina Turkama ovat pääosaparina suloisia, mutta jotenkin etäisiä ja persoonattomia. Ehkä kyse on siitä, etten osannut samaistua kumpaankaan - en kultalusikka suussa syntyneeseen Akuun tai heittäytyvään Juliin. Kokemuksen myötä molemmista kuitenkin saadaan vielä tähtiä taivaalle. Paahtava aurinko ja nuoruus paistavat leffasta läpi ja teatterista ulos kävelemisen jälkeen jää kaipaamaan mitäpä muutakaan, kuin lämpimiä elokuun iltoja.

Leffan tunnaribiisinä kuullaan Olavi Uusivirran ja Anna Järvisen herkkä kappale Nuori ja Kaunis. Tämä tullaan varmasti vielä soittamaan puhki kesän aikana, joten nauttikaamme siitä nyt tuoreena!

Viikonlopun eväät

Kotimaisia marjoja ja kasviksia, luomutomaatteja, kotimaista lohta, vihreää minttuteetä, Appenzelleriä, lanttua (jota ostin ensimmäistä kertaa elämässäni), vihreää smoothieta (joka vähän epäonnistui) ja kaikkea muuta namia!

*

Joku saattoi huomata, että näissä annoksissa ei hirveästi hiilareilla retostella. Syykin siihen on: kävin Biosignature-demossa, jossa kehostani mitattiin 12 eri ihopoimua. Niiden suhde toisiinsa kertoo hormonien tasapainosta elimistössäni, sillä tietyt hormonit tai niiden puute keräävät rasvaa tiettyihin paikkoihin. Lisäksi sain tietää rasvaprosenttini (voisi vähän tiputtaa) ja rasvattoman massan osuuden kokonaispainostani (hyvä). Hommaa varten laadittu tietokoneohjelma laittaa mitatut 12 kohtaa tärkeysjärjestykseen niin, että se vilkuttaa punaisena sitä, mikä olisi terveyden kannalta välttämättömin muuttaa ensiksi. Itselläni mm. jenkkakahvojen mittaus kertoi karua totuutta siitä, että elimistölläni on heikentynyt hiilihydraattien sietokyky. Ja koska suvussa on diabetesta ja kohonnutta verenpainetta, suositus oli jättää hiilihydraatit minimiin.

Viljatuotteitahan olen karsastanut vatsaongelmien vuoksi jo kohta vuoden, ja sokerimätötkin olen vaihtanut suurelta osin tummaan suklaaseen (repsahduksiahan sattuu..). Heikko kohtani arkiruokailussa on kuitenkin ollut aamiainen - puolinukuksissa ei ole jaksanut nähdä liikaa vaivaa päivän ensimmäisen ruokailun eteen, vaan maukas luomu- tai itsetehty mysli on kilahtanut kippoon helposti, vehnättömänä tosin. Nyt sain sen viimeisen kimmokkeen muuttaa myös aamiaiseni viljattomaksi. Jee!

Toinen ongelma on hedelmät, joita syön ihan tajuttomasti. Olen jo pitkään tiedostanut, että olisi parempi vaihtaa niistäkin osa vihanneksiin ja marjoihin, joita syön suhteessa liian vähän, ja ainakin viikonlopun ajan onnistuin siinä ;) Kyseessä ei siis missään nimessä ole täysin hiilihydraatiton ruokavalio, onhan kyseisille ravintoaineille kuitenkin käyttöä elimistössä (vaikka minulla suurin osa tuntuu vaan kerääntyvän sinne vyötärölle), vaan esimerkiksi korkeaglykeemiset hedelmät säästetään treenien jälkeiseen palautukseen, jolloin elimistö osaa niitä parhaiten käyttää hyödykseen.

Joku voi pitää koko hommaa huuhaana tutkimustuloksista huolimatta, mutta tosiasia on, että uskomukset ravitsemuksesta muuttuvat kokoajan. Hyviä esimerkkejä ovat margariini ja siitä koitunut rasvasota sekä stressin lihottava vaikutus. Itsellä tämä vhh-ruokavalio on toki vain kokeilu, ja se mikä sopii minulle, ei välttämättä sovi kovin monelle muulle. Lisäksi käymäni mittaus oli tosiaan vain demo, eli kymmenen minuutin mittaus ilman haastattelua tai taustojen tutkimista. Varsinainen Biosignature-analyysi menee tällä hetkellä yli budjettini, mutta aion mennä sinne kyllä kunhan tilanne sen sallii :) Lisää aiheesta esimerkiksi täällä ja täällä.


p.s. Vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta, urheilusta ja muusta vastaavasta kiinnostuneet,  suosittelen tsekkaamaan Katin blogin! Kyseessä ei siis ole mitään fitness-hifistelyä, vaan tavallisen naisen kokemuksia :)

Hey You!

Joa ja tiinanen heittivät molemmat haasteella!

Kuka?

Kuplana tunnettu lapsenmielinen tosikko. Jalat maassa ja pää pilvissä. Diplomaattinen ja äärimmäisyyksiin menevä. Maaninen ja depressiivinen. Norsu ja keijukainen. Peikko ja prinsessa. Arkkitehti ja wannabe-tanssija. 

= Ristiriitainen fanityttö, joka peloistaan huolimatta katsoo maailmaa avoimin mielin.

Mitä?

Estetiikkaa monessa muodossa, popkulttuuria, iloa niin silmille kuin korvillekin, kokeiluja ruoan ja muodin maailmassa, tuunausta, mielipiteitä, inspiraatiota. Mitä tahansa mieleen putkahtaakin. Päiväkirja kiinnostavista asioista, ei niinkään omasta päänsisäisestä maailmastani.

Missä?

Työpöydällä, yksiössä, hissittömän talon neljännessä kerroksessa Helsingin itäisessä kantakaupungissa.

Millä?

Vaaleanpunaisella Vaio-lapsella, joka vaatisi Wintoosan uudelleen asennusta. Kamerana pääasiassa Nikon D3000 + 35mm f/1.8 (tai harvoin kittiputki 18-55mm), festareilla ja keikoilla joskus käytössä myös Olympus SP-560UZ.

Milloin?

Työpäivinä iltaisin, vapaapäivinä päivisin, usein myös ajastettuna. Ideoita voi vihkoseen tietysti kirjata vuorokaudenajasta välittämättä.

Haastetta en jaa eteenpäin, ottakoot sen vastaan ne ketkä haluavat :)

Kuvituksena tässä mielikuvituksen puutteen vuoksi joitakin koruja. Joku joskus sata vuotta sitten pyysi tekemään postauksen koruistani - se on valitettavasti mahdotonta, koska noita killuttimia on jokseenkin paljon... Näissä kuvissa murto-osa eli ne, jotka sattuvat roikkumaan seinällä olevista nauloista.

Ja tästä tuli mieleeni, että sinä Anonyymi joka joskus pyysit minua kuuntelemaan My Chemical Romancen vanhempaa tuotantoa, olen sitä jopa tehnyt - en vain ole saanut aikaseksi vastata mitään. Sinänsä siis Black Paradea edeltävät lätyt kuulostavat tietysti vähemmän tehtailuilta ja aidommilta, jos niin nyt voi sanoa, mutta musiikkityyli ei ole omien mieltymysteni mukainen. Plus sitten on edelleen se Gerard Wayn ääni, joka tökkii vähän liikaa... Joten tyydyn toteamaan, että kaikesta huolimatta Black Parade on MCR'n levyistä paras, jos nyt joku pitää valita :) Kun en bändiä oikeastaan ikinä kuuntele, niin vähän vaikea tehdä tällaisia valintoja. Sen sijaan tämä uusin tekele vaikuttaa sen verran mielenkiintoiselta, että pääsee kuunteluun heti kun ennätän keskittyä asiaan! Vähän liikaa näitä hyviä levyjä taas tullut ulos viime aikoina...


Pssst. Katalta sain vielä Gorgeous Blogger -tunnustuksen, johon liittyvän haasteen olenkin tehnyt aiemmin. Kiitos!! ^___^

Leffa-arvonnan voittajat

Ensinnäkin, kiitokset runsaasta osanotosta ja Disney-leffojen lempikohtausten jakamisesta! Osa oli laittanut linkkejä YouTube-pätkiinkin, ihanaa :) Elokuva-aiheisen arvonnan voittajat on nyt siis hienojen taulukoiden ja random.orgin avustuksella arvottu. Ja onnetar suosi seuraavia...

Bambin voitti Harri
Suosikkikohtaukseni...varmaankin Kaunottaresta ja Hirviöstä se tanssikohtaus jonka taustalla soi elokuvan teemakappale. Se on aivan ihana. ^^

Snatchin puolestaan Reetta
Lempikohtaus on Mulanista kun soturit kertovat naisista ja isokokoinen soturi laulaa "Mun kultasein lie kaunis ei,en mieti tuota.Kas tärkeintä on mulle ruoka!Nauta,sika,kana,mmmm...".

ja Donnie Darko lähtee Heidille
Lempikohtauksia on tosi monia, mutta sanotaan vaikka Kaunottaren ja kulkurin klassinen Spagetinsyöntikohtaus ja Aristokattien jamittelukohtaukset, muutenki Aristokatit on ihan superhyvä!!!


 

Onnea voittajille!

Laitattehan minulle osoitteenne sähköpostilla (bubble.twilightcola (at) gmail.com) tai jotain muuta tuntemaanne kautta, niin saan leffat postiin :) Jos ei yhteydenottoa ala parin viikon sisällä kuulua, arvon leffan uudestaan.

Kuva weheartit

Kirpeää

Avocadoa, verigreippiä, mansikoita, jääsalaattia, cantaloupemelonia, hamppuproteiinia, vaniljasokeria

= keväistä kirpeyttä!

Arvontamuistutus!

Vielä kerran muistutus tänään klo 20 sulkeutuvasta leffa-arvonnasta! :)

Lisäksi maanantaita piristämään keväinen biisi, jonka onnistuin soittolistoilta unohtamaan. First Spring Day on legenda, ja aikoinaan kohahduttaneessa ja ihastuttaneessa Sairaan Kaunis Maailma

-elokuvassakin kuultu. Kaksi arvausta, tuliko nyt himo katsoa tuo elokuva... En ole nähnyt sitä vuosiin. Vieläköhän VHS löytyisi jostain?

p.s. Lumi, voitko nyt vihdoin sulaa pois??

Keep Calm And Carry On

Brittiläinen Keep Calm And Carry On -juliste kehitettiin hallituksen toimesta toisen maailmansodan kynnyksellä, yksinkertaisesti rauhoittamaan ja nostamaan hyökkäystä pelkäävien kansalaisten moraalia. 2000-luvulla juliste hoksattiin uudestaan, ja se on saavuttanut sukseeta ympäri maailmaa, päätyen kaikenlaisiin erilaisiin esineisiin. Perinteinen posteri taitaa kuitenkin olla se kaikista suosituin kapine. Fraasista on tietenkin pitänyt tehdä kaikenmaailman väännöksiä, tässä muutamia hauskoja!

p.s. Vielä ehtii koetella onneaan leffojen muodossa! Arvonta suljetaan huomenna maanantaina klo 20. Voittajat julkistan tiistaina :)

Kuvat 01, 02, 03, 04, 05, 06, 07, 08, 09, 10, 11, 12

Scary Movies

Olen ottanut ehkä pienen aivopesun jälkeen kauhuelokuvat repertuaariini vuosien jälkeen. Osittain taustalla on halu löytää oikeasti pelottava raina - useimmat lajinsa edustajat kun eivät tunnu muutamaa säikäyttelyä lukuun ottamatta vievän yöuniani alkuunkaan. Aiemmin pidin niistä taukoa sen vuoksi, että kuvittelin pelkääväni kauhua liikaa, mutta olin väärässä. Tietenkin ihmistä voi pitää hieman hulluna, kun hän välttämättä haluaa tulla pelotelluksi... Mutta kauhuleffoissa harvoin on mitään muuta tunteisiin vetoavaa dynamiikkaa tai älykästä dialogia, joten saadakseen niistä jotain irti, on pelottavuus kaiken a ja o. Henkilökohtaisesti en välitä zombeista tai suolenpätkistä. Ne enimmäkseen kuvottavat, ja esimerkiksi Saw'n visuaalisuudesta huolimatta en saa sen kaltaisista elokuvista kicksejä. Sen sijaan psykologiset trillerit ja hyvin tehdyt henkimaailman tai muuten vaan todella epämääräiset jutut ovat my thing. Hyvän kauhuelokuvan jälkeisen olotilan kuuluu olla jännittynyt, kauhistunut ja sellainen, että tekisi mieli sammuttaa valot ja piiloutua komeroon peiton alle.

Yksi monille kauhu-genren elokuville yhteinen tekijä on tietynlainen ympäristö. Kuinka monta kertaa olenkaan katsonut leffan, joka sijoittuu vanhaan ja suureen kartanoon metsän keskellä, kaukana muista ihmisistä? Jos tällaista elokuvaa katsoo nimenomaisessa ympäristössä, on kauhukertoimen tuplaantuminen taattua. Sen sijaan jos leffa onnistuu viemään ihon kananlihalle myös lämpimässä kerrostaloasunnossa, omalta pieneltä ruudulta katsottuna, täytyy jotain olla tehty oikein.

Funny Games (US)

Kaksi ystävällismielistä, pelejä pelaavaa nuorta miestä ottaa perheen panttivangiksi heidän omaan loma-asuntoonsa. Elokuva on englanninkielinen uusintaversio saman ohjaaja-käsikirjoittaja Michael Haneken samannimisestä tekeleestä. Alkuperäistä en ole nähnyt, mutta kuuleman mukaan näissä ei ole juurikaan eroja, vaikka voin kuvitella, että vuonna 1997 tehty saksalainen versio on himpun verran parempi. Pääosissa Michael Pitt, Brady Corbet, Naomi Watts, Tim Roth ja Devon Gearheart.

Funny Games toi mieleeni kaksi Kubrickin klassikkoa - alun kuvaus ja leikkaus muistuttaa Hohtoa, kokovalkoiset puvut ja toisten taloon tunkeutuminen taas tietysti Kellopeliappelsiinia. Kaukana näiden kahden leffan kolkkoudesta tai brutaaliudesta ollaan silti. Sairaasta ideasta ja pienistä hienoista hetkistä huolimatta kokonaisuus jää latteaksi. Välillä Pittin esittämä Paul puhuu suoraan kameralle ja yleisöön, mitä pidän elokuvissa aina vähän omituisena seikkana. Voisin silti katsoa joskus uudestaan, jotta nyanssit aukeaisivat paremmin.

The Children
Elaine perheineen saapuu siskonsa luokse juhlistamaan uutta vuotta. Serkusten ja muiden sukulaisten jälleennäkeminen muuttuu painajaiseksi, kun perheiden lapset alkavat kääntyä vanhempiaan vastaan. Pääosissa mm. Eva Birthistle, Hannah Tointon ja Stephen Campbell Moore.

Katsojaa säpsäytellään ja pakotetaan peittämään silmänsä useampaankin otteeseen. Murhanhimoiset lapset ovat aina karmaisevia, etenkin suloiset ja suurisilmäiset sellaiset, kuten Rafiella Brooks. Sinänsä kukaan skideistä ei kuitenkaan ole mikään Pet Semataryn Gage Creed. Lähtökohdista olisi saanut nykyistä enemmän mieltä järkyttävän teoksen aikaiseksi, vaikka peruskauhuksi filkka varsin passeli onkin. Vähän sen kaltainen tosin, että toista kertaa ei tule katsottua, kun tapahtumat ovat jo tuttuja.


The Descent
Naisjoukko ystävyksiä kerääntyy pitkästä aikaa yhteen päämääränään kiipeilyreissu läheiseen luolastoon, vanhojen aikojen muistoksi. Asiat eivät kuitenkaan suju ihan niinkuin pitäisi, ja porukka jää jumiin kilometrejä maanpinnan alapuolelle. Selviää, että koskemattomissa luolissa asustaa myös verenhimoisia otuksia, jotka ovat innoissaan kotiinsa tipahtaneesta lounaasta... Pääosissa mm. Shauna MacDonald, Natalie Jackson Mendoza ja Alex Reid.

Naiivista aiheesta huolimatta elokuvan alku on hyytävä. Se pakotti minut poistumaan tv-ruudun ääreltä useaan otteeseen ja herätti nukkuvan klaustrofoobikkoni. Mutta kun päästiin osastolle zombiet ja roiskuva veri, tunnelma vesittyi välittömästi. Leffat eivät mielestäni vaan toimi, jos paljastetaan liikaa. Mutta lopulta örkit ja pieni splatter-meininki eivät kuitenkaan häirinneet menoa, sillä leffa kertoo niin paljon muustakin - naisten välisestä ystävyydestä, luottamuksesta ja selviytymisestä - kunhan vain osaa katsoa verikerroksen alle. Ennakko-odotuksista huolimatta siis varsin pätevä!

Session 9
Vanha, 15 vuotta sitten suljettu mielisairaala kaipaa remonttia. Ensimmäisenä remmiin astuu firma, joka hoitaa asbestipurun. Urakalla on kiire, eivätkä työntekijöiden välit ole täysin kitkattomat. Laitoksen historia tuntuu väijyvän joka nurkan takana, ja lopulta alkaa tapahtua kummia. Jokainen työntekijä on vähintäänkin epäilyttävä. Mukana Peter Mullan, David Caruso, Stephen Gevedon, Josh Lucas, Brendan Sexton III ja toinenkin CSI'stä tuttu naama, Paul Guilfoyle.

Elokuvan alkua saa odottaa jonkin aikaa. Horatio ei ole niin rasittava kuin luulisi, Mullan  puolestaan on jokseenkin loistava (kasvot olivat tutut, herrahan nähdään viimeisessä Potterissa Yaxleyna). Puitteet ovat toki otolliset vaikka minkälaiselle mielensisäiselle sekoilulle, mutta jostain syystä leffa ei silti sytyttänyt täysillä. Ei sitä oikein voi kauhugenreen toisaalta edes laskeakaan, pikemminkin ilmassa on kokoajan pientä jännitettä, jonka laukeamista odottaa ilman kunnollista pelkoa tai loppuhuipennusta.

Ils (Them)

Ranskalaisessa koulussa opettajana työskentelevä Clémentine ja hänen kirjailijamiehensä Lucas asuvat suuressa, vanhassa kartanossa Bukarestin ulkopuolella. Keskellä yötä Clémentine herää ulkoa kuuluviin ääniin, jotka ovat vain alkua hirvittävälle yölle. Pääosissa Olivia Bonamy ja Michaël Cohen.

Elokuva on oikeasti karmiva ja tämän joukon paras. Haalistetut sävyt, käsivarakuvaus ja eleettömyys luovat oikeanlaista, alleviivaamatonta tunnelmaa, joka saa niskakarvat pystyyn. El Orfanaton fiiliksistä kauhistuneelle allekirjoittaneelle Ilsiä suositeltiin välittömästi, mutta elokuvien pelottavuus oli odotuksistani huolimatta keskenään jonkin verran erilaista. Tämän elokuvan katsottuaan ei todellakaan haluaisi asua siellä suuressa kartanossa keskellä metsää... Ilsin kammottavuuden pohjan luo ilmeisten visuaalisten aspektien lisäksi tarinan perustuminen tositapahtumiin. HRRRRR.


Lisää kauhua luvassa sitten, kun saan sitä taas katsottua ;)

IAMX - President

Tässä oli tarkoitus lukea: oijoi, huomenna sitä taas saa! Nimittäin berliiniläistyneen brittimuusikon Chris Cornerin sooloprojektia IAMX'aa livenä. Valitettavasti sain tänä aamuna tiedon, että keikka on peruttu! :( Chris ja kumppanit ovat sen verran reippaasti sairaana, ettei esiintymisestä tule mitään. Kaksi peruttua Skandinavian (Fennoskandian, to be exact) keikkaa yritetään siirtää toiseen ajankohtaan, mutta tietenkään mikään ei takaa, että uusi päivämäärä sopisi omaan lukujärjestykseen. Kurjaa!!

Soundtrackia silti kehiin. Neljäs studioalbumi Volatile Times julkaistiin viikko sitten, ja vaikka siltäkin löytyy mielettömiä helmiä kuten Bernadette ja Oh Beautiful Town, on nyt sellainen fiilis, että täytyy pitäytyä vähän vanhemmassa tuotannossa ja niissä jo nähtyjen keikkojen fiiliksissä. Presidentin video on visuaalisesti yksi lemppareistani.


----EDIT. Hox!! Keikka on siirretty lauantaille 11. kesäkuuta!

The world is a book

Viime aikoina luettua.

Riikka Pulkkinen - Totta

Koska pukki ei kiikuttanut ihanan Riikka Pulkkisen uusinta konttinsa mukana, kävin nappaamassa sen itse kirjakaupasta ensimmäisenä joulun jälkeisenä arkipäivänä. Ja luinkin sitten samantien. Kirja kertoo kolmen sukupolven tarinaa. Sen vanhimman kolkuttaessa kuoleman portteja, tulee tarve lohduttautua  - kuka mitenkin - ja samalla aukaista vanhoja kiemuroita. Aluksi olin varma, ettei Totta yllä pitämäni debyytin, Rajan, tasolle. Aihekin tuntui jotenkin vieraalta. Teos kuitenkin parani kokoajan loppua kohden, pitäen vahvasti otteessaan ja saaden kyyneleitä silmiin. Lisäksi pidän hurjasti Pulkkisen tavasta valita ja makustella sanoja.

Nick Cave - Kun Aasintamma Näki Herran Enkelin

Luin aiemmin Bunny Munron Kuoleman alkuperäiskielellä ja tartuin sitten vasta jälkeenpäin tähän Caven ensimmäiseen romaaniin, tällä kertaa suomeksi. Tosin kielellä ei luultavasti olisi ollut mitään väliä, sillä teos oli niin käsittämättömän sekava, ettei mitään rajaa. Päähenkilö, mykkä Euchrid-poika tajuaa tai ainakin luulee olevansa jonkin sortin profeetta, vaikkakin syrjitty omassa pienessä yhteisössään. Vuorien keskellä uskonnollisuutta arvostavassa kyläpahasessa asiat nähdään mustavalkoisina. Mutta profeetalla on tehtävä, jonka edessä olevat esteet on raivattava. Teksti sisältää raakuutta, roisiutta ja siinä ei suurelta osin ole minkäänlaista päätä eikä häntää. Sinänsä mielenkiintoinen lukukokemus, mutta samalla todella raskas. Tähän jumituin vähän liian pitkäksi aikaa, kun lukeminen ei yksinkertaisesti edennyt.

Hanna Hauru - Liian Pienet Sandaalit

Hanna Haurun teokset ovat ihania. Ne koskevat usein naiseutta ja koostuvat lyhyehköistä novelleista. Liian Pienet Sandaalit korostaa erilaisuutta - naisia on hyvin paljon erilaisia, eikä kukaan ole täydellinen. Kukaan ei ole se ihannenainen, vaan kaikilta löytyy jotain, mitä ei välttämättä haluaisi paljastaa muille.

Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittaja

Palkitun Tuomas Kyrön seitsemäs teos kertoo 80-vuotiaasta suomalaismiehestä, joka tietää miten asiat hoituisivat paremmin. Hän pahoittaa mielensä milloin mistäkin ja kaikesta päätellen haluaisi olla enimmäkseen omissa oloissaan. Kirja kirvoittaa nauruja, mutta odotin ehkä jotain vielä hauskempaa. Kutkuttavimpia olivat jokaisen luvun lopussa olevat post scriptumit. Ja parasta tietysti on, että tällaisia ihmisiä on oikeasti olemassa.

Graham Greene - Brighton Rock

Teos, johon samanniminen elokuva perustuu, kertoo Brightonin alamaailmasta ja siihen liittyvistä sotkuista ja ihmissuhteista. Pidin leffasta, mutta kirja tuntui mielenkiinnostani huolimatta hivenen vaikealta. Ehkä syynä oli sen kirjoitusajankohta, 1930-luku, sillä sanavalinnat ja lauserakenteet tuntuivat välillä omituisilta. Toisaalta se antoi syvyyttä elokuvan hahmoille, esitteli heidät ja tapahtumat osittain hieman eri tavalla ja antoi teoille enemmän motiiveja.

Tällä hetkellä vietän kirjatonta kautta. Jostain syystä käytän ratikkamatkat paljon mieluummin nukkumiseen ;) Viimeistään kesän saapumisen myötä tiedän, että herään taas useammankin hyvän kirjan ääreltä. Valitettavasti en ole pitänyt samanlaista 'to read' -listaa kirjoista, kuin mitä pidän elokuvista, joten otan nyt mielelläni suositteluja vastaan!

Kuva weheartit

Bataatteja

Tarkoituksenani oli tehdä bataatti-punajuurikeittoa. Siinä vaiheessa kun olin nakannut bataatit pilkottuina kattilaan, huomasin, etteivät ne punajuuret sitten enää mahtuneetkaan. Joku toinen kerta sitten. Maailman yksinkertaisin keitto vaatii bataattien lisäksi ainoastaan chiliä, cayennepippuria ja vuohenjuustoa. Ja päälle siemeniä, ihan vaan jotta olisi jotain pureskeltavaa. Nams!

Spring Time

On tullut aika keväisen soittolistan, vasta sataneesta lumesta huolimatta. Tiedostan, että playlistini paisuvat usein turhan pitkiksi, joten tämä on suosiolla jaettu kahteen hieman eriluonteiseen osaan. Antaa kevään tulla!

Spring is here 1/2

Spring is here 2/2

Kuva weheartit

Gavin Rossdale

Muah, kiitos kommenttien, käsitykseni John Lennonista on nyt korjattu oikeanlaiseksi! Tässähän vallan sivistyy blogin pitämisen ohessa ;) Mutta yksi herra, josta 15 vuotta sitten muodostunut käsitykseni on hyvin, hyvin vaikeasti muutettavissa, huolimatta aviottomasta lapsesta, paljastuneesta vuosien takaisesta miessuhteesta ja parista musiikillisesta oharista, on tämän viikonlopun soundtrackista vastaava Gavin Rossdale.

Teininä oltiin menossa naimisiin milloin kenenkin rokkarin tai kuuman näyttelijän kanssa. Olisin vastannut myöntävästi myös Gavinin kosintaan, mutta valitettavasti toinen yläasteaikainen idolini (silloinen No Doubtin solisti) Gwen Stefani ehti väliin, lucky her. Muutenhan minulla olisi tietenkin ollut mahdollisuuksia ;) Pari tapasi jo vuonna 1995, eli he ovat julkkismittapuulla olleet yhdessä balttiarallaa tuhat vuotta. Perhe on sittemmin kasvanut kahdella pojalla, Kingstonilla ja Zumalla. Suhteensa pari pitää täysin poissa lehdistöstä, ja musiikkiasioitakaan he eivät hoida yhdessä, vaan kummallakin on oma uransa. Bushin hajoamisen jälkeen Gavin teki yhden, metalliin päin suuntautuneen levyn Institute-nimisen poppoon kanssa, sekä soololevyn, jolla kitaroita ei rääkätä samalla tavalla kuin aiemmassa tuotannossa. Myös muutama näyttelijänpesti on tullut tielle (esim. elokuvassa Constantine). Hän on kuitenkin sanonut kaipaavansa bändiympäristöä ja Bush onkin koottu kasaan uudelleen. Everything Always Now'n on määrä ilmestyä ensi syksynä. Sinänsä Distort Yourself (Insitute), Wanderlust (soololevy) ja Bushin uusi sinkku Afterlife ovat ihan meneviä, mutta eivät iske samalla tavalla kuin kymmenen vuoden takaiset tekeleet. Letting The Cables Sleepin tasolle on muutenkin vaikeaa päästä, saavathan jo kappaleen ensisävelet silmäni kostumaan. Uskon silti, että uudeltakin levyltä voi löytyä helmiä perusrockin joukosta.

Tummat rokkarinrentut vetoavat aina, sille ei vaan voi mitään. Mutta kun mukaan yhdistetään raadollisen tunteikas ääni, jota säestävät riipivät kitarat, lähtevät jalat alta. Mies, jonka elämän soundtrackille kuuluu David Bowien Heroes ja joka näyttää viittäkymppiä lähestyvänä harvinaisen hyvältä samuraihenkisessä ponnarissaan, ei vaan voi olla pahasta.

p.s. Tästäkin kollaboraatiosta joku olisi voinut kertoa minulle aiemmin, kun sekä Apocalyptica että Mr. Rossdale ovat tykkäyslistalla. Tokihan biisin olen kuullut monesti, en vain osannut yhdistää palasia!

Hello, kitty cat

Ilta Cornish Rexin elämässä, starring Weigela's Heartbreaker Albo = Alpo ja Weigela's Knock-Out = Elli. Lisää riiviöistä söpöliineistä täällä.

Bush - Letting the Cables Sleep

Yläaste. Musiikin tunti ja levyraati. Soitan senhetkisen ultimate-lempparini, Swallowedin. Vuosiluku on jotain 1996 ja 1998 välillä, bändi on yhtä kuin vuonna 1992 perustettu brittiläinen Bush ja meininki kokonaisuudessaan täydellisen ysäriä. Jos pidit grungesta ja Nirvanasta, et voinut olla pitämättä Bushista.

Razorblade Suitcase (1996) ja etenkin siltä löytyvä Swallowed ovat ikiklassikoita, mutta kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt The Science of Things -levy on rakas sekin. Letting The Cables Sleep -raita on hyvin, hyvin kaunis ilman visuaalisia ärsykkeitäkin, mutta rosoisuutta, boheemia industrialismia ja murrettuja sävyjä sisäänsä syönyt video kruunaa kaiken. YouTube estää videon upottamisen, mutta klikatkaa kuvaa, niin pääsette liikkuvaan versioon! Suosittelen koko sydämeni kyllyydestä ♥

Koska sain vihdoin lisättyä hakutoiminnon blogiini, kokeilin seuraavaa: Bush-haulla löytyy yhdeksän (nyt kymmenen) postausta, Jim Sturgessilla kymmenen, Manboylla 25 ja Placebolla 26. Krhm. Tästä päästään sopivaan aasinsiltaan Sturgessin uudesta biisistä, joka on sekin jaksanut ihastuttaa alkuviikosta.

Ihanaa perjantaita!


p.s. Manic Street Preachers Hämeenlinnaan Wanaja Festivalille kesällä!!!! Niin monta kuukautta on bändiä nyt Suomeen odotettu, että tätä ei voi missata :)